Kävin ensimmäisen kerran koskaan katsomassa virolaista sotilasparaatia Viron itsenäisyyden 100-vuotisjuhlassa Tallinnan Vapauden aukiolla (Vabadus Väljak) 24.2.2018.
Kuten Suomessakaan, Virossa ei yritetä tehdä vaikutusta valtavilla marssivien joukkojen ja ajoneuvojen määrillä, puhumattakaan strategisten aseiden esittelystä. Sen sijaan katsojalle ei jää epäselväksi, missä hengessä Viro valmistautuu pitämään puoliaan pahan päivän varalta.
Enää eivät nouse rajapuomit laukaustakaan ampumatta piippalakkisten miehittäjien kuorma-autojen edestä -- se on varmaa. Sitä v. 1939 virhettä virolaiset eivät tule enää koskaan toistamaan, ja 1,3 -miljoonainen kansa panostaa sekä puolustuksensa välineisiin, itseään vahvempien liittolaisten tuen saantiin, että terveeseen kansallishenkeen aivan kohtuullisen osuuden sekä varallisuuttaan että asennettaan. Heille ei ole jäänyt epäselväksi, mikä sen vaihtoehto olisi.
Verrattuna suomalaisten sotilasparaatien tunnelmaan, toki kansainvälisyys näkyy. Meikäläisen juhlallisen ja vakavan ilmapiirin sijasta sekä ohimarssiin osallistuvat joukot että kadunvarsiyleisö asennoituvat innostuneesti, hymyillen ja vilkutellen, eikä "penkkaritunnelmasta" puutu kuin huumori ja karkkien heittely. Ei jää vähääkään epäselväksi, kenen puolella tervetulleet aseistetut joukot ovat.
Suomen ja Viron kansallislaulujen melodia on tunnetusti sama, mutta Tallinnassa yllätyin kuullessani soittokunnan soittavan myös tutun Porilaisten marssin – se on myös Viron puolustusvoimien komentajan kunniamarssi.
Taistelukykyiset ilmavoimat ovat kallis puolustushaara pienen maan perustettavaksi ja ylläpidettäväksi, ja ylilennot tekivät muutamalla koneellaan NATO-liittolaisten Eurofighter Typhoonit. Mitään massiivista näytöstä niillä ei tavoiteltu – viime kesäinen Kaivopuiston lentonäytös Helsingissä oli mittavampi. Mutta symbolinen merkitys tuli selväksi.
Kieltä osaamattomana en kyennyt seuraamaan presidentti Kersti Kaljulaidin TV-puhetta, mutta sen sävyn saattoi aistia. Siitä tuntui henkivän myönteinen kansallistunto, joka antoi täyden oikeutuksen kokea ylpeyttä omasta maastaan ja tarpeen tullen antaa kansalleen vaikka kaikkensa.